21/12/2018
JUMALAT TANSSIVAT YÖSSÄ
Yöperhonen yrittää tehdä itsemurhaa,
pöydällä palavassa kynttilässä.
Se polttaa siipensä, palaa tuhkaksi
ja nousee savuna ylös tuulenvireen kanssa.
Sitaar värähtelee yössä ja pääni sisällä.
Palatsin katolla nostan maljoja maailmalleni ja
maailmalle ympärilläni. Juon hapanta viiniä,
kerjäläisten verta, haaremin naisten kyyneliä
ja maharadzojen kitkerää virtsaa.
Jokaisessa pisarassa maistuu
jonkun elämän katkeruuden vuosikerta.
Vaellan palatsien käytävillä,
astun marmoriin upotettujen kukkien päälle,
hivelen kullatun kaiteen karheaa pintaa
ja kahlaan jalokivien meressä.
Kovien timanttien viilto satuttaa,
m***a kauneuden edessä kärsin hymyillen
kuin ostettu morsian järjestetyissä häissä.
Peilisalissa pirstaloidun tuhansiksi palasiksi,
m***a kaikissa niissä olen täydellinen.
Miniatyyrimaalauksissa maharadzat yhä metsästävät.
He istuvat norsujen selässä,
kohottavat keihäänsä ja ovat valmiita iskemään.
Pelokkaaseen kauriiseen,
uhmaavaan karhuun tai suojeltuun tiikeriin.
Valta maistuu makealta.
Se kiiluu maharajojen silmissä ja pursuaa ulos
heidän nyöritettyjen vaatteidensa poimuista.
Maalausten rajat tulevat vastaan,
m***a tarina jatkuu seuraavassa salissa.
Sen seiniltä katsovat kymmenet lasisilmät.
Villieläinten päät vailla ruumiita.
Sarvet on kiillotettu, torahampaat hiottu,
m***a päiden sisällä on purua,
joka pölisee ulos korvista,
sieraimista ja katkaistujen kaulojen saumoista.
Turkki on aito, m***a se kuhisee vierasta elämää.
Se on muuttunut koiperhosten kasvimaaksi,
torakoiden kodiksi ja kirppujen pelikentäksi.
Silti kuulen kuinka eläimet yhä puhuvat.
Hiljaa ja pelokkaasti tiikeri kertoo metsästä,
joka vaihtoi väriä valon mukaan, ruohosta,
joka keinui tuulesta ja taipui tassujen askelista.
Taisteluista, joita käytiin tarpeesta,
nälästä ja pentujen elämästä.
Kuin uhraten itsensä kauris pudottaa
toisen sarvensa. Vartija syöksyy kohti,
lapsi kiljuu, äiti peittää kasvonsa sariin ja isä
pakenee perheinensä kanttiiniin juomaan Coca Colaa.
Kuulen kuinka kauris kuiskaa:
-Sytytä meidät tuleen, anna meidän sielumme muuttua
savuksi ja ruumiimme rippeet tipahtaa tuhkana maahan.
Palatsin kattoterassilla lapsi palaa roviolla.
Viimeinen maharadza,
ennen jo kauan sitten menetettyä valtaansa,
ennen kultaista Amexia takataskussaan ja
paljon ennen ensimmäisen immenkalvon
puhkaisemista. Katto täyttyy turisteista,
kulkukoirista, riikinkukoista, äideistä,
vieraitten jumalten lapsista,
kuolleitten perhosten haamuista,
Jokainen äiti tahtoo tehdä satin,
kävellä tuleen lapsi-maharadzan kanssa.
Se on äidin luonto, tehtävä ja tahto.
He tuhrivat kämmenensä huulipunalla,
sillä verinen viilto kädessä satuttaisi liikaa.
Sitä ei tarvita.
Teatteri on päihittänyt totuuden jo kauan sitten.
Äidit painavat kätensä vasten marmorista seinää
merkiksi siitä, että he olivat täällä.
Roviosta nousee musta savu
kuin laittomasti poltetusta roskaläjästä.
Keinokuidut sulavat kiinni ihoon,
muovitimantit valuvat pitkin palavia pöllejä.
Savu tuoksuu tutulle, kuin oma poltettu iho.
Nousen riikinkukon selkään,
se peittää minut pyrstösulkiinsa
kuin näkymättömyysviittaan.
Me nousemme yli savun,
ohi viattoman maharadzan pakenevan sielun.
Aika katoaa. Olen tässä,
heitän kuperkeikkaa äitini kohdussa,
olen kiimainen katse isoisäni silmissä,
keinun kehdossa neandertalinihmisten luolassa,
olen alkuräjähdys kaartuvassa avaruudessa.
Kun katson kaukaa, näen vain tähtiä,
jotka syttyvät ja sammuvat.
Kuitenkin niihin mahtuu miljoonia maailmoja.
Dinosauruksia, keisareita,
kiviä, jotka kiehuvat kuumuudessa.
Tipahdan temppelin portaille.
Irvokkaasti hymyilevä Ganesha istuu portin pielessä
ja kaivaa hampaitaan katkenneella torahampaallaan.
Hän toivottaa minut tervetulleeksi
ja piirtää pyhän merkin otsaani.
Temppeli on auringon hylkäämä, pimeä ja kylmä.
Sen marmorilattialla kulkee viiruja
kuin verisuonia kalpealla iholla.
Ilma haisee ruusuvedelle,
eilisten uhrilahjojen eltaantuneelle nesteelle
ja rottien pakomatkalle.
Seinien sisällä on kammioita,
niiden edessä kalterit. Jumalten vankityrmät.
Yhdessä niistä testosteroneista turvonnut Hanuman
huitoo nuijalla tyhjyyttä ja nostaa vuoren kämmenelleen.
Toisessa Krisna ja Radna seisovat jähmettyneinä
kuin rakkautensa menettäneet,
kauimmaisessa istuu Laksmi lootuksen kukalla ja
valuttaa käsistään kultarahoja.
Hän kutsuu minut keimaillen luokseen ja
ojentaa jumalten almuja. Minä kahmin rahoja
kynnet verissä ja kuola suupielistä valuen,
kuten jokainen ihmisen lapsi.
Laksmi yhä hymyilee ja sanoo:
-Minä olen myös kauneuden jumala,
- m***a rahalla sitä et saa.
Alttarin edessä on kivestä veistetty härkä,
sen korvaan voi kuiskata toiveita Shivalle.
Puristan kivistä korvaa molemmin käsin ja huudan:
-Anna minulle uusi kännykkä,
dataa niin, ettei se koskaan lopu,
anna lentolippu kauas, m***a ei takaisin,
anna silkkiä, satiinia, norsun luuta ja leijonan nahkoja,
anna kaikki pörssimeklareiden rahat ja
ystäviksi vain ökyrikkaita.
Anna Marilynin kasvot, anorektikon keho,
Putinin omatunto, Maria Callaksen ääni
ja valtaa niin kuin on jumalilla!
Shiva istuu alttarilla.
Niin kauan kun hän meditoi ei maailma tuhoudu.
Niin kauan kun rukoilemme
hän ei avaa kolmatta silmäänsä,
eikä aloita tuhon tanssiaan.
Minä lankean alttarin eteen,
sytytän kourallisen suitsukkeita
ja katson jumalaani silmiin.
Näen kaiken.
Illuusioin. Unen jota yhdessä katselemme.
Kaikki on vain humalaisen jumalan loputonta leikkiä.
Minuutta ei ole,
tuhkani on yhtä arvotonta kuin kaikki muistoni,
elämykseni ja harhani, joita niin rakastan.
Shiva, haastan sinut tanssiin.
Tanssitaan Buddhan ympärillä,
viedään lahjoja Jeesus-lapselle ja silvotaan
huurteiset päämme Muhamedin kuun sirpillä.
Jumalani, kohotan maljani kanssasi.
Minä, joka en ole muuta kuin
kourallinen tuhkaa pyhässä joessa
tai matojen ruokaa ahdistuneessa maassa.
Minä, joka en ole mitään, olen vapaa itsestäni,
- ja valmis jumalten juhlaan. Juo kanssani!
Lasken naamioni,
sillä näissä juhlissa tuskin tarvitsen kasvoja.
-Avaa silmäsi!
Etkö muka halua nähdä?
Katso minua! Katso tätä kaikkea,
minä huudan vihaa täynnä pyhälle patsaalle.
Shiva tarttuu minuun tuhansin käsin.
Suitsukkeiden, jasmiinin, myskin, oopiumin ja
kannabiksen sekoittunut tuoksu kietoutuu ruumiini ylle
ja pukee minut savun viittaan. Kalterit avautuvat.
Jumalat pakenevat, luopuvat rooleistaan
ja heittäytyvät hurmioon.
Hanuman tanssii ripaskaa,
Krisna hylkää rakastettunsa ja pyörii piirissä
satojen vaimojensa kanssa,
Sarasvati vaihtaa veenansa sähkökitaraan,
Kali kahmii uhrilahjojaan ja jongleeraa kalloilla,
Laxmi tuhlaa loputtomat kultarahansa
ja tarjoaa kaikille kierroksen.
Me juomme tyhjäksi pyhät joet,
kaikkien kirkkojen kastevedet
ja Graalin maljan Pohjanmaan kautta.
Me tanssimme maailman yllä.
Käännämme merivirrat, räjäytämme tulivuoret
ja juoksemme lasten kanssa rotkosta alas.
Kun viimeinenkin tähti on räjähtänyt
ja muuttunut valkoiseksi kääpiöksi,
nousen savuna ilmaan ja olen yhtä kaiken kanssa.
Olen tanssiva meduusa meren sylissä,
jakautuva solu lehtivihreässä,
kavioiden kopina pakenevassa laumassa,
tuoksu lähteneen vaatteissa,
aika mustassa aukossa
ja sama lause kaikissa pyhissä kirjoissa
-m***a tuhkani on raskas tuulessa.
Teksti: Magi Viljanen
