17/10/2016
Työelämään enemmän kuuntelua ja vähemmän karjuntaa
Vähän väliä putkahtaa keskusteluihin uudenlaisen johtajuuden määritelmä. Vanhemmat johtajat eivät oikein uskalla johtaa ja nuoremmat miettivät, tarvitaanko johtajia noin yleensä ollenkaan?
Mitä johtamaan?
Kävin mielenkiintoisen keskustelun 19-vuotiaan koko nuoren ikänsä urheilua harrastaneen miehen kanssa. Aina, kun on kyse urheilusuorituksesta – hän yrittää parhaansa. Kirotussa Cooperin -testissä hän ei ollut se, joka pukukopin takana väijyi ja lähti peesaamaan viimeiselle kierrokselle ja ilmoitti juosseensa 3100, ei hän oikeasti juoksi matkan ja lopuksi käräytti huijarit.
Keskustelimme muutamasta muustakin urheilusuorituksesta, jossa hän sanoi tehneensä niin kuin sovittiin, vaikka osa lipesi.
Olin aiemmin lukenut tärkeän mielipidevaikuttajan kirjoituksen LinkedInissä, jossa yhtenä hyvän johtajan piirteenä pidettiin karjuntakykyä (ehkä voisi sanoa huutamista tai äänensä voimakasta korotusta). Kirjoituksessa kannustettiin karjumaan, jotta varmasti kuulija ymmärtäisi, että nyt on kyseessä tosi tärkeä asia.
What?
Kirjoitusta oli peukuttanut 2 000 fiksun oloista ihmistä ympäri maailmaa. Joitakin laimeita vasta-argumentteja oli ilmestynyt kommenttikenttään. Olikohan kannustajissa niitä, jotka tunnistivat itsessään saman piirteen ja toimintamallin ja tästä syystä hakivat hyväksyntää käytökselleen? ”Niinhän ne muutkin tekevät, eli ihan ok jatkaa samaan tyyliin”.
Tämä nuori urheilijamies kertoi tämän jutun jälkeen oman kokemuksensa hyvästä valmentajasta:
Mikäli jalkapallomatsi oli mennyt joukkueelta penkin alle ja koko joukkue oli ottelun jälkeen huutamalla saateltu pukukoppiin, ei se lisännyt motivaatiota. Valmentaja vain vahvisti sen, mitä koko joukkue jo pelin päätyttyä tiesi. Samalla valmentaja menetti oman itsehillintänsä ja luultavasti tai edes toivottavasti katui karjumistaan jossain vaiheessa.
Sen sijaan urheilijamies muisti valmentajan käytöksen toisen, jälleen hävityn ottelun jälkeen huomattavasti paremmin: Valmentaja oli seurannut penkin alle menneen ottelun jälkeen joukkuetta pukukoppiin, eikä kyennyt sanomaan mitään. Koko joukkue tiesi epäonnistuneensa ja jakoi sanattoman pettymyksen tunteen. Valmentaja poistui hiljaisena pukukopista 5 minuutin jälkeen pois todeten ainoastaan, että nähdään maanantaina treeneissä uudella palolla. Varmasti sanaton tunnetilan jakaminen toimi tässä sanallista karjumista paremmin.
Valmentavaa johtajuutta etsimässä
Tarkoitukseni ei ole puolustaa vaikenemisen kulttuuria, vaan tilanteeseen sopivaa valmentavaa johtamista. Tunteiden jakaminen hiljaisuudessa voi olla valmentamista, jos joukkueella on tiivis yhteys ja luottamus toisiinsa.
Olen itse työskennellyt muutaman karjuvan johtajan ja kollegan kanssa. Omat ja kollegojen kokemukset ovat olleet yhteneväiset: Karjuja menettää sekä kasvonsa että luotettavuutensa tilanteessa ja tulevaisuudessa. Valitettavasti yksi harkittu tai harkitsematon karjumiskohtaus voi muuttaa kuvan ihaillusta ja arvostetusta huippujohtajasta epävakaaksi ja arvaamattomaksi despootiksi.
Niin painavaa sanottavaa ei voi olla, etteikö viesti menisi perille ilman huutamista. Lisäksi, mikäli karjuminen tapahtuu johtajan toimesta, on hänellä niin suuri vaikutusvalta karjunnan kohteina oleviin, ettei huudon jälkeen kukaan uskalla enää kyseenalaistaa karjujan valta-asemaa.
Eiköhän ainakin yksi uudenlaisen, hyvän johtajuuden merkki ole ja ? Jos karjunta-altis johtaja kysyisi ensin, että "Miten meni omasta mielestäsi?" ja kuuntelisi vastaukset ensin.
Mervi Leikas
coach, yrittäjä
Mervin Consulting Oy
muutoksen puolestapuhuja