06/06/2025
Rakkaus on myös rajoja – ei dopamiinia ja diagnooseja.
Törmäsin aamulla artikkeliin koskinen rippikoulua suhteessa nuoruuden haasteisiin. Maailmassa, jossa monelle nuorelle itsenäisyys ja sosiaaliset tilanteet ovat ylivoimaisia ilman ohjausta.
Tässä ilmiössä lienee vanhempien ja yhteiskunnan peiliin katsomisen paikka. Syntymästä lähtien, kun näiltä nuorilta on puuttunut kaikenlainen ohjeistus, tuki ja opastus terveeseen elämään ja normaaliin kanssakäymiseen, niin tässä on lopputulos.
Kasvatus, sosiaaliset taidot ja ylipäätään kyky oppia vuorovaikutusta opitaan nykyään joko kännykän syövereistä – tai ei mistään. Vauvasta asti on kysytty, haluaako taapero lihakeittoa, kalaa, kenties tofua, vai mieluummin olla syömättä mitään. Haluaako hän mennä illalla nukkumaan, jotta kykenee heräämään aamulla, vai mieluummin valvoa ja epätoivoisesti etsiä apua dopamiiniriippuvuuteensa läpi yön?
Käsitteestä ”nepsy” on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus, ja mikäli lapsella ei ole jotain diagnoosia, se haetaan vaikka väkisin. Ihan vain siksi, että muuten ei kuulu joukkoon – kun kaikilla kavereillakin on nykyään jokin diagnoosi. Sysätään vastuu muiden harteille ja hankitaan lapselle pillerit ja lääkitys haasteisiin, joiden juurisyy löytyy kotoa.
Kasvava ja kehittyvä ihminen tarvitsee tukea ja myös neuvoja valinnoissaan. Jossain kohtaa rajojen asettaminen ja ohjeet elämän aalloilla purjehtimiseen eivät ole kiusaamista, vaan rakkautta. Niin ikään vanhemmuus ei ole pelkkää biologista lisääntymistä talouskasvun tukemiseksi, vaan sen myötä pitäisi tulla myös vastuu auttaa uusi ihminen alkuun omalla polullaan. Todellisuudessa ihminen oppii tekemään järkeviä valintoja vasta noin 25-vuotiaana – tämän pitäisi jo itsessään riittää perusteluksi sille, että lapsi tarvitsee rajoja ja ohjeita elämäänsä.
Toivon todella, että uskallamme muuttaa kehityksen suuntaa niin, ettei nuoren aikuisen tarvitse myöhemmin kohdata yksin niiden valintojen seurauksia, jotka johtuivat siitä, että jätimme hänet nuorempana yksin.
Etiäppäin 💫
